keskiviikko 29. elokuuta 2012

ilonaiheita

Syksy saa mietteisiin. Kauniisiin muistikirjoihin voisi raapustella ylös mitä milloinkin tärkeää ja elämästä oivallettua. Sen sijaan, että sen tekisin, kirjaan vain ilonaiheeni tähän. Kuvin. Ehkä muutaminen sanoin.














Valaistu pihapuu, lasten ihan ensimmäiset keppihevoskilpailut - erään syksyisen kauniin maanantai-illan ilonaiheita. Kuvassa kuopus ja voitokas hevosensa Pyry.









Se samainen valaistu tuomi ja likaisen auton ikkunan läpi hätäisesti kuvattu sateenkaari. Olimme matkalla kotiin. Auton perällä matkusti kaksi matkalaukullista pyykkiä mutta myös suuri kassillinen mukavia reissumuistoja.

Tätä kukintaa olen odottanut koko kesän. Jotain meni mönkään pelargonioiden talvehtimisessa ja rosebud ei ole näyttänyt hyvältä sitten viime kesän. Kunnes nyt.


Etelän sukulaisten ilahduttava tuominen: valtava säkillinen omenoita. Niistä on keitetty hilloa ja paistettu piirakoita. Voisinpa välittää tuoksun.


















Esikoisemme on isänsä kanssa samasta puusta, täysin. Samannäköisiä, samanlaisia.
Oma omenapuumme, joka viime syksynä teki vain yhden omenan, teki nyt 14. Ilonaihe, suuri, sekin!

Minkäs teet, ilonaiheita riittää!

sunnuntai 19. elokuuta 2012

valo - kuvia

Rakastan valoja. Luonnonvalo, joka vuodenaikojen mukaan elää ja muuntuu tai keinovalo, joka pilkistää keskeltä pimeintä hetkeä - molemmat ovat minulle elintärkeitä.

Elokuun valo on muuntunut kesävalosta syksyiseksi. Varjot korostavat sitä, kun se sattuu omenapuun lehvästöön, tai kun se kultaa pienen tytön hiukset ja kasvot.

Myös sisätiloissa valoisuus on erilaista. Lattialta tai keinutuolin kiiltävästä pinnasta heijastuu herkullinen, elävän tuntuinen valo. Jotenkin se on tummempi, jotenkin värikkäämpi ja tiheämpi.

Tähän vuodenaikaan tuntuu, että jokainen valonsäde pitäisi säilöä purkkiin. Kun pimeinkin huone kylpee kirkkaassa valossa, näky ei voisi olla kauniimpi.































.


















Valkoinen harso pehmentää valon. Unenomaista.
Ilta-aurinko elokuussa sen sijaan saa nurmikon hehkumaan outoa väriä, kuin palavaa vihreää.


Kultaiset hiukset intiaanikesässä. Kasvojen hehkua, valo kutittaa nenää.























Elokuun illat pimenevät jo rohkeasti. Silloin voi turvautua valoihin, jotka jotkut keräävät kesäksi kaappeihin talvea odottamaan, mutta minä en ikinä. Joitakin niitä voi riiputtaa keittiössä läpi vuoden...
Kun aurinkokennoiset ulkovalot ensimmäisiä kertoja pimenevissä illoissa viimein näkyvät - voi sitä riemua!


Syleileviä syyspäiviä ja pimenevien iltojen iloja muillekin!

lauantai 11. elokuuta 2012

tuulessa tuoksuu syys

Elokuu toi tullessaan syyskuiset ilmat.
Tuuli tuoksuu kypsyville viinimarjoille, alkaville lukukausille ja syysmarkkinoille.

Pidempiä varjoja ja vaihtuvia luonnonvärejä odotellessa ihastuin kaaliin. Kuinka kaali voi olla niin kaunis?
Syyskukkia kerkeää aina kesällä tulla ikävä.










Viimeiseksi se maailman kaunein ja ilahduttavin kaali. Tämän pitäisi jaksaa jouluun saakka, kun lämmöllä vaalii.






Elokuu voi olla vielä lämminkin. Siitä me toki nautimme mutta syyskuun kirpeitä aamuja odotamme.

maanantai 6. elokuuta 2012

poliisisorsa ja hyönteistutkija

Meidän perheessä ei asu enää vauvaa. Kaksi leikki-ikäistä kylläkin.

Kuopus on ilmoittanut aikovansa isona poliisiksi ja sorsaksi. Mietinnässä vielä, että kummaksi loppujen lopuksi. Ehkä jopa molemmiksi, poliisisorsaksi. Esikoinen vastaa kysyttäessä aikovansa hyönteistutkijaksi, tai sitten hyvin pikkuvanhaan tyyliin, ettei hänen tässä iässä vielä tarvitse tietää.

Meillä on viime aikoina harjoiteltu paljon isojen tyttöjen juttuja - pyöräilyä, itsekseen puuhaamista, pöydän kattamista ja jääkaapilla asioimista. Kun lapset oppivat jääkaapille, se on jo iso juttu.
"Minä haluan itse! Minä osaan jo!"

Välipalan tarpeessa voi itsekseen pinkaista vaikka vadelmapuskaan. Oma-aloitteisuus kunniaan!








Sillä välin kun pienempi kiipeilee pihan perällä, on isompi ottanut lempikirjan, lempipaikan ja lempiasennon.



Hyönteistutkijan on oletettavasti hyvä tuntea myös prinsessasadut tarkoin. Kaiken varalta, jos nyt tulevaisuudensuunnitelmat sattuvat vielä muuttumaan. Joka tapauksessa maailman paras harrastus - lukeminen.





Paita ja sen peppu.

Vanhempana sitä tietysti alituiseen toivoo, että lapset olisivat toistensa läheisimmät ihmiset aina. Että vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen, voisivat turvautua toisiinsa. .



Että osaisi ja saisi olla pikkusiskon lohduttaja vielä silloinkin, kun aikuiselämän kommellukset osuvat kohdalle.




lauantai 4. elokuuta 2012

pienet tytöt on tehty

kikatuksesta, hupatuksesta ja nökönenistä.

Lapsia on suloista kuvata. Miltei kaikki onnistuu, koska mikään etukäteen ajateltu juttu ei kuitenkaan toteudu. Lapset tekevät useimmiten kaiken toisin, hyvä niin. Kuvista tulee hauskempia ja eläväisempiä kuin olin suunnitellut. Somia ne ovat aina, kiitos mallien!
Tässä muutama testikuva minun maailmani kauneimmista pikkutytöistä.


Osa näistä kuvista on otettu vain seuraamalla mallia. Harvoin asetan kuvattavaa valmiiksi johonkin tilaan tai asentoon. Tämä pippurinen neiti karkasi omin neuvoin etuajassa ulos, ja kumpparit olivat hänen valintansa kuvausta varten. Hyvin tehty!
 Jotkin kuvaukset syntyvät hetkessä. Kun viimein saa luvan kokeilla joulupukin tuomia leikkimeikkejä, ilo on tallennettava.
 Apilaniitty mummun pihalla ja pohdiskeleva lomalainen.
 Lapsissa on myös väriä enemmän kuin useimmissa aikuisissa. Heleää ja ennakkoluulotonta karkkia - lempivärejäni.
 Puhumattakaan puhtaasta ilosta ja sen näyttämisestä. Aurinko kultaa kottikärryissä poseeraajan hiukset.
 Kun on vielä oikein pieni, kamera on helppo unohtaa ja keskittyä noukkimaan marjoja äidin kädeltä.
"Mitä sitten, että täti kuvaa,  minä kurkistan nyt ensin tuonne kannuun..."

 Tuollainen makea, pikkuinen olla jos saisin! Pallopää ja nökönenä.
 Joskus kuitenkin ne suunnitellutkin kuvat onnistuvat ihan kivasti.
Pihan kaunein kukka.


Ja karkulainenkin löytyy marjapensaan alta,  muurahaisia mekossaan.